Viime viikolla pääsimme viimeinkin aloittamaan kauan odotetun arkitottelevaisuuskurssin Minnin kanssa. Suurin ongelmammehan on ollut kontaktin katoaminen hiemankin oudommissa paikoissa ja tilanteissa ja kurssille lähdettiin lähinnä sillä ajatuksella, että sieltä saataisiin eväitä kontaktin parempaan löytymiseen ja säilymiseen. Kaksi kertaa on nyt kentällä käyty ja ihan suhteellisen lupaavalta näyttää sen suhteen, että edistystäkin tapahtuisi. Eilen toisella koulutuskerralla Minni jo jaksoi keskittyä suhteellisen hyvin omiin harjoituksiinsa ja toistoihin eikä vain tuijotellut toisten perään. Osansa tietysti oli silläkin, että meillä on ollut todella hyvät ja kiinnostavat eväät matkassa. Mielenkiinnon herättäjinä ja palkintoina onnistuneista suorituksista on käytetty juustoa, mureaa kanaa ja lohta, kaikki Minnin ykkösherkkuja.

Kurssin lopussa olisi mahdollista suorittaa pieni testi perusasioista ja jos tulevilla kerroilla tapahtuu yhtä nopeaa edistymistä niin saatammepa uskaltautua jopa kokeilemaan sen tekemistä. JOS vain saan kontaktin ja mielenkiinnon pidettyä jatkossakin koulutustilanteessa lähistöllä pyörivien koirien sijaan.

Toissa viikonloppuna kävimme tapaamassa myös Tyttiä, joka oli parissa viikossa kasvanut huomattavasti ja muistutti jo käytökselläänkin olevansa collie. Tässä pari kuvaa, lisää Tytistä myöhemmin, kun ehdin paremmin paneutua asiaan.

Minni vietti mummulassa 2-v syntymäpäiväänsä ja sai sen kunniaksi kakun, jota ei sitten kukaan muu saanut maistaa tippaakaan.

 Vappupäivänä oli hauskaa ja ihanaa touhuta koko iltapäivä, kun kaikki olivat kotosalla ja ehtivät puuhastelemaan pihalla ihanassa auringonpaisteessa.

Kyllä se vain on niin, että jokaisella porokoiralla pitäisi olla lapsi tai useampi riepoteltavanaan ja jokaisella lapsella pitäisi olla ikioma ihana porkkiskaveri. Vappupäivänä näytti jopa siltä, että neiti-koira on aikuistumassa niin, että sen uskaltaisi jopa pitää tuossa pihassa kaverina irrallaan ja jättää tuon varmistuksena olevan juoksuliinankin pois. ... mutta sitten seuraavana päivänä neiti taas kadotti korvansa lenkillä vapaana ollessaan ja pinkoi melkein kilometrin päästä moikkaamaan koirakaveria naapurin pihaan, joten ehkä sittenkin pidetään liinaa edes varalla, sen päälle on ainakin helppo hypätä, jos näyttää siltä, että koira suunnittelee karkureissulle lähtöä.

Tietenkin meidän lasten kanssa (ilman Minniä) piti piipahtaa kylällä lasten vapputapahtumassa ja siellä sitten oli ratsastusnäytösten ja muun ohjelman ohella myös agilitynäytös, jossa TIETYSTI piti olla esiintymässä niitä haaveideni koiria, eli kelpieitä. Tekee TODELLA hyvää kelpie-kuumeelle nähdä taitavia, hyvin koulutettuja, tottelevaisia kelpieitä tositoimissa agilityradalla. Tiesinhän sen jo etukäteen, mutta niin vain piti itseään kiusata katselemalla noita. Pakko se kai on kokeilla kelpietä joskus, kunhan nuo kaksijalkaiset vähän kasvavat ja minulla on paremmin aikaa harrastaa koiran kanssa. Ulkomuodolta se vain on niin täydellinen. Ja vaikka olen pitänyt aina vinttikoirista niin nyt kuitenkin tuntuu siltä, että kun on jääräpääihmistenavien kanssa vääntänyt vuosikausia niin olisi se ihanaa, jos edes koirat sitten olisivat toista maata ja suostuisivat toimimaan käskyjen mukaan eivätkä aina inttäisi vastaan joka asiassa vinttikoiratyyliin (ja vähän porokoira jäärämalliinkin). En toki ole niin tyhmä, että kuvittelisin kelpienkään oppivan mitään ilman työtä, sitä sen kanssa varmasti saisi tehdä ja paljon, mutta miten palkitsevaa se olisikaan saada koira, jolle se tekeminen sinänsä toimisi palkkana ja työskentelymotivaatio olisi voimakas eikä ihan niin mielialoista kiinni kuin tuolla hieman jäärällä Minnilläkin tuntuu olevan.

Toisaalta onhan minulla puolikas Tytistä ja ainakin Pepsi oli kyllä hyvinkin halukas yhteistyöhön, joten ehkä pääsen Tytin kanssa kokemaan edes joitain vastaavia kokemuksia. Tosin sen kanssa harrastamista ja harjoittelua haittaa se, että koira ei suurimmaksi osaksi asu täällä meillä, joten ainakin alkuun aion sen kohdalla keskittyä ainoastaan siihen, että saadaan näyttelyesiintymiset, seisomiset ja seuraamiset ja yhteistyö sillä saralla kuosiin. Syyskuussa olisi tarkoitus ensimmäistä kertaa piipahtaa kehässä pentunäyttelyssä Orivedellä.

Sunnuntai 29.4.2012 oli Minnille jännittävä päivä, kun pääsi ensimmäistä kertaa eläessään piipahtamaan "näyttelykehässä" Alavudella järjestetyssä match show:ssa. Paljon oli nähtävää ja koettavaa ja alkuun koko tilanne ja ympäristö jännitti ihan kamalasti, onneksi hetken hengähtämisen jälkeen uskalsi sitten katsella ympärille ja tehdä tuttavuutta muihin paikallaolijoihin. Tosin harmittavaa oli se, että kaikki eivät tulleet tervehtimään, joten välillä asiaa piti protestoida ihan ääneen.

Alkuun koko paikka jännitti tosi kovasti ja menoa oli parempi tarkkailla turvallisesti lasten suojista.

Josko sitä vaikka vähän uskaltaisi vilkaista lähempää.

Ihania kavereitahan sieltä löytyi...

... ja niin komea nuorukainenkin, kun on tuollainen lähistöllä ei enää tarvitse pelätä.

Kehässä meni oletetulla tavalla, eli saaliina sininen nauha ilman sijoitusta. Arvasin jo etukäteen, että Minni ei varmastikaan oikein tykkää koko touhusta ja tulee pyrkimään ulos kehästä, ja niinhän se meni, että mutkat yritettiin vetää suoriksi ja pois kehästä. Kontaktissa oli taas ongelmaa, kuten yleensäkin kun ollaan jossain muualla kuin tutuissa kotiympyröissä. Tosin hieman oli jo valonpilkahduksia nähtävissä, kun tajusin ottaa herkuksi mukaan juustonkannan niin sillä sai ajottain huomiota kiinnitettyä ja jopa koiraa tarjoamaan toimintoja herkun edestä. Mutta... seisomisharjoitukset sujuivat ihan kivasti ennen kehäänmenoa, kehässä sitten alkoi tuijottaa juustoa ja tarjosi vuoronperään istumista ja maahanmenoa juuri silloin, kun olisi pitänyt nätisti seistä tuomarin katseltavana. Onneksi sentään sijoituskehässä jo vähän paremmin sujui edes seisonta vaikka liikkeet veti sielläkin samaan malliin ajatuksella:"neliveto päälle ja äkkiä pois!" Ei kuin harjoittelemaan ja uuteen kokeiluun.

Kotimatkalla. Kerrankin auton näkeminen oli ihan mukavaa ja sinne kyytiin meneminen jopa helpotus. Vaikka ne kivat kaverit jäivätkin matkasta pois. Ehkä seuraavat reissut sitten ovat taas hauskoja, kun viikon päästä päästään aloittamaan arkitottelevaisuuskurssi.

Kyllä se vain on niin, että eväsretkellä on joka tapauksessa paljon mukavampaa... Vaikka tiellä seisoikin mahdollisesti hullu metso, jota ei saanut lähteä jahtaamaan ja jonka tapaamisen jälkeen vielä joutui varmuudenvuoksi hihnaankin.

 Talvi on taas kulunut Minnillä vähän metsäläisenä, ei ole juurikaan tullut käytyä ihmisten (koirien) ilmoilla lenkkeilemässä. Iso syy tähän on ollut polveni, joka päätti temppuilla, mutta onneksi se nyt tuntuu olevan melkein kunnossa jo. Siis oli pitkästä aikaa aika ottaa ja lähteä Minnin kanssa vähän ajelemaan autolla. Siitähän neiti-koira ei tykkää sitten tippaakaan.

Kun Minni huomaa, että ollaan lähdössä autolla jonnekin, se piiloutuu tarhassa kopin perimmäiseen nurkkaan, sieltä sen sitten saa käydä kaivamassa esiin. Kun tarhasta tullaan ulos, Minni lähtee tietenkin kiskomaan poispäin autosta, mieluiten sisälle tai  voisihan sitä lähteä lenkillekin... Kuitenkin, kun auton luokse päästään, koira hyppää ihan kiltisti sisään ja matkustaa rauhallisesti. Matkapahoinvointiakaan sillä ei ole, joten mistään sellaisesta ei ole kysymys. Ei vain tykkää autoilusta, mikä tuntuukin olevan aika yleinen piirre lappalaiskoirissa.

Perjantaina päästiin kuitenkin liikenteeseen ja ihan mukava lenkki meillä kylällä oli. Tässä kevään mittaan on autoreissuja tiedossa taas enenevissä määrin, kun kohta aletaan jälleen mökilläkin kulkea ja toukokuussa on tiedossa myös arktottelevaisuuskurssin suorittaminen.

Minnin lisäksi myös Tytti pääsi nyt viikonloppuna autoliemaan ja heti oikein urakalla. Seitsenviikkoinen neiti nimittäin käytiin hakemassa maailmalle ja se tuli ensin tänne meille ja jatkoi sitten vielä Kaskisiin toiseen kotiinsa, jossa tulee viettämään kuitenkin enimmän aikansa. Automatka oli hieman levoton, kun pentu tietysti ihmetteli, miksi joutui ihan outojen ihmisten matkaan, mutta meillä kyllä nopeasti tuntui rauhoittuvan ja kiinnostuvan ympäristöstään. Ruokakin maittoi hetken levon jälkeen.

Vastaanottokomitea vastassa pihalla.

Vili vilkaisi ja...

... totesi, ettei tuollaisesta pallosta kannata piitata. Kyllä hänen pitäisi riittää, mihin mokomaa ipanaa muka tarvitaan?

Minni oli hieman epävarma ja ihmeissään, pikaisesti sai nuuhkaista, mennään sitten Kaskisiin tekemään paremmin tuttavuutta, jahka Tytti ehtii kotiutua kunnolla.

Vielä muutama kuva Tytin ensivisiitistä kakkoskodissaan:

 Kävimme sunnuntaina ensimmäistä kertaa tapaamassa Tyttiä ja koska kuvat kertovat niin paljon sanoja enemmän niin... Tässä hän sitten on. Kuvissa mukana myös "adoptioäiti" ja kasvukumppani "sisko". Tytin omalla äidillä oli tosiaan se tilanne, että synnytyksen jälkeen ei maitoa lähtenyt tulemaan, kun oli vain yksi vauva ja niinpä ensimmäiset päivät neiti pysyi hengissä tiibetinspanieli Daisyn avulla, jolta onneksi riitti oman nelikon lisäksi maitoa myös yhdelle lisälapselle. Kun sitten toinen collie synnytti yhden tytön niin molemmat collikkavauvat sitten ovat olleet tuon myöhemmin synnyttäneen hoivissa.

Neitokaisen omista vanhemmista ei kumpikaan nyt ollut paikalla, mutta toivottavasti pääsemme tapaamaan isän, kun aikanaan menemme tyttöä kotiin hakemaan. Vielä vajaa viisi viikkoa odotusta jäljellä.

Tipsuvauvat ja äitinsä sekä isosisko. Meidän likka ihastui noihin pikkukoiriin ja ehkäpä jonain päivänä sellainen meille tepsuttelee.

 Kauniin kevätpäivän kunniaksi ja kun polvikin tuntuu vaihteeksi olevan siinä kunnossa, että uskaltaa hieman kävellä pidemmälle, lähdettiin Minnin kanssa käymään soralouhoksella juoksemassa. Tai no siis, Minni juoksi ja minä taapersin perässä parhaani mukaan. Oli aivan uskomattoman ihana ja hieno ilma painaa menemään. Kuten kuvista näkyy, meillä on korvat taas kuvioissa ja nykyään uskalletaan (ainakin väliaikaisesti) ulkoilla myös ihan vapaasti.

Jonkin ajan kuluttua löytyi jotain ihan hirvittävän jännittävää ja omituista. Meidän hurrrrja vahti nosti niskakarvat pystyyn ja pörhisteli. Vastoin tapojaan innostui jopa haukkumaan. Ja kun tuli vastaus (kaikui kallioista) niin sitähän piti sitten kovistella entistä enemmän. Minnistä näkee aina todella selvästi, milloin se on varuillaan ja epävarma tilanteissa, silloin sille kasvaa aina harja niskaan ja selkään.

Kun menin katsomaan, mitä hurjan pelottavaa ja omituista sieltä oli löytynyt niin tällainen hurrrrjan pelottava näkyhän siellä oli vastassa:

Eli tuolla oli oltu hakemassa kiviä ja jyrkänteeltä vyöryi alaspäin hieman lunta ja kiviä, mikä piti ilmeísesti Minnin mielestä epäilyttävää ääntä.

Kaivuria uskalsi käydä katsomassa vasta, kun oli turvallisesti liina pannassa kiinni.

Eipä tuo kumminkaan kovin pitkään sitten enää pelottanut saati kiinnostanut kun todettiin elottomaksi. On sitä elämässä mielenkiintoisempaa ja tärkeämpääkin kuin mokomat hökötykset.

Saatiin taas terveisiä ja kuulumisia pikku Tytiltäkin. Kiitos kennel Candymoon ja Susanna!

 Ihan pakkohan näitä kuvia on laittaa jo näin tuoreeltaan. Tytti asustaa tällä hetkellä toisen omalle äidilleen ainoaksi jääneen tyttösen kanssa ja siellä on lämmin paikka kaverin kyljessä ja "varaäidin" hoivissa. Oman äidin maito ei kunnolla lähtenyt tulemaan, kun oli vain yksi tyttönen imemässä, mutta onneksi tuo myöhemmin synnyttänyt mamma on ottanut myös tämän toisen pennun ihan omakseen.

Kuvat Susanna Vihmalo, kennel Candymoon.

 Minni on vielä suloisen tietämätön siitä, mitä sen päänvaivaksi tulevaisuudessa on suunniteltu. Minni tulee saamaan osa-aika kaverikseen ja kiusakseen keväällä pienen naskalihampaan, collievauvan. Tässä matkalla on ollut hieman mutkia ja hetken näytti siltä että alunperin toiveissa olleen soopelicollien sijasta meille olisikin tullut tricolorneitokainen. Nyt ollaan kuitenkin siinä alkuperäisessä suunnitelmassa ja vapun tienoilla Minni päässee tutustumaan uuteen kaveriin.

Kun tiedossa on uusi koira kuvattavaksi niin tokihan sitä piti hankkia myös uusi kamera ja sitä testailtiin Minnin kanssa. Ollaan testailtu kyllä useammankin kerran, mutta lahjakkaasti olen taas toistaiseksi onnistunut kadottamaan usb-piuhan jonnekin, joten vain nämä tarhakuvat olen ehtinyt saada koneelle...

Minni on taas kevään kunniaksi löytänyt korvansa ja nyt ollaan jälleen ulkoiltu ihan vapaastikin myös ilman juoksuliinaa. Tätä ei varmaan olisi pitänyt tässä paljastaa, kun luultavasti seuraavalla lenkillä koira taas häipyy jonkun pyyn tai myyrän perään ja palaa takaisin vasta, kun sattuu huvittamaan.

Meidän hiihtolenkkeilyille tuli valitettavan nopea loppu tältä erää, kun polveni päätti hajota ja teki täydellisen toimimattomuuspäätöksen. Juuri kun olin ehtinyt Minnille ostaa ja saada ne huskyvaljaat. Nyt ei auta muuta kuin yrittää saada tuo polvi kuntoon ja toivoa, että jo ensi talvena pääsisimme uudelleen laduille. Jos polvi vain alkaa toimia niin kyllä myös aletaan miettiä josko seuraavaksi kaveriksi hiihtolenkkeilyä ajatellen hommattaisiin husky. Ja jossain vaiheessa olisi aikomus ottaa pienempikin koira hellittäväksi ja hoivattavaksi, bedlingtoninterrieri on se rotu, joka jo noin puolen vuoden ajan on ollut mielessä yhä useammin ja useammin.

 Mihin sitä mahtaisi joutua ilman touhukasta pikkuapulaista, joka on korvaamaton apu monessa puuhassa?

Se vahtii, ettei uuni vain polta ruokia.

Siivoaa pöydän:

Ja ennen kaikkea huolehtii siitä, että yhdenkään lapsen ei koskaan tarvitse olla yksin vaikka kaikki muut olisivatkin koulussa tai päiväunilla.

 Vanha pappa italiaano Vili (FIN MVA Azzazello Filippo, s.16.6.1998), joka asustaa nykyään eläkepäivillään mummulassa on todella tullut vanhaksi ja valitettavasti alkaa olla aika valmistautua jäähyväisiin.

Viikko sitten Vili kävi eläinlääkärissä ja jälleen yksi hammas meni poistoon. Samalla eläinlääkäri löysi kielen alta kasvaimia ja saattaa olla, että enää ei ole monta kuukautta jäljellä. Keväällä meillä on aikeissa ottaa yhteinen collien pentu mummun ja vaarin kanssa, toivotaan, että Vili ehtisi vielä tavata uuden tulokkaan. Hieman haikea mieli tässä on, kun muistelee kaikkia niitä yhteisiä ihania hetkiä tuon vanhuksen kanssa. Monen monta iloista reissua aikanaan tuli tehtyä koiranäyttelyihin ja muutenkin.