Koirat ja lapset ovat uskomattomia. Kun ollaan kipeitä ollaan kipeitä ja kun toivutaan, toivutaan niin uskomattoman nopeasti, ettei sitä tahdo todeksi uskoa. Katsellessani huoneessaan istuskelevaa koiratyttöä minun on vaikea uskoa, että alle vuorokausi sitten tuo sama eläin makasi leikkauspöydällä kriittisessä tilassa.

 

Oma eläinlääkärimme, joka teki alkuperäisen leikkauksen, kyseli päivällä tekstiviestillä koiran vointia ja vastasin viestillä, jossa kerroin hänelle totuudenmukaisesti, mitä tapahtui eli ettei selvitty ilman jännitystä. Myöhemmin eläinlääkäri soitti ja sanoi järkyttyneensä viestistäni suunnattomasti. Liki kahdenkymmenen vuoden uransa aikana hänellä ei ole koskaan aiemmin tullut tällaista tapausta vastaan. Alkuun hän oli pelästynyt luullessaan tehneensä jonkin virheen leikkauksessa, koska tämä oli ensimmäinen narttu, jolle hän sterilisaation yhteydesssä jätti kohdunkaulan paikoilleen. Jyväskylässä oli koiran vatsaa avatessa kiitelty hyvin tehtyä työtä, yksikään sidos ei vuotanut vaan vuoto tihkui lankojen vierestä.

 

Tapahtunut oli niitä asioita, joita ei voi ennalta ennustaa, miten ihmeessä olisimme voineet tietää, että juuri meidän koiramme veri ei hyydy kunnolla. Eläinlääkäri kiitteli meitä tarkkaavaisuudesta ja ripeästä hakeutumisesta jatkohoitoon, moni kuulemma olisi vain seuraillut tilannetta. Minä kyllä uskon, että jokainen kaveristaan välittävä koiraihminen tajuaa, että ei ole normaalia, kun sterilisaation tai minkä tahansa "rutiinileikkauksen" jälkeen koira ei tunnu heräävän ja paineside on likomärkä ja koira makaa verilammikossa. Kyllä siinä tyhmempikin tajuaa, että jotain on tehtävä, ellei tahdo nähdä lemmikkinsä vuotavan kuiviin. Ja jos päivystykseen on matkaa toista sataa kilometriä ei todellakaan jäädä ihmettelemään ja tarkkailemaan tilannetta enää siinä vaiheessa vaan mennään ja lujaa. Joskus oma lemmikki on se sellainen harvinaisuus, joista voitaisiin kirjoittaa lehdissä sankaritaistelijana. Joskus se yksi miljoonasta osuu kohdalle...

 

Onneksi päivystysvuorossa oli nimenomaan Jyväskylän Viitaniemen elänlääkäriasema, jos olisi ollut huono lykky, päivystys vastaanotto olisi saattanut olla vaikka Äänekoskella tai Karstulassa. Uskon, että tuolla suunnalla juuri tuo klinikka oli ainoa, jolla on eiliseen leikkaukseen tarvittava välineistö (ammattitaito varmasti löytyy monelta muultakin lääkäriltä, mutta olosuhteet ovat aina mitä ovat). Varmasti koirillakin on suojelusenkelinsä, Minnin hetki ei ollut vielä tullut ja toivottavasti saamme viettää yhdessä vielä monen monta vuotta.

 

Minni on vielä voipunut, heikko ja kivuliaskin, itkeskelee ja vaihtaa levottomana paikkaa, mutta nyt tiedämme, että hätää ei enää ole. Ellei haava pääse tulehtumaan ja eihän niin huonoa tuuria voi käydä... Ihan riittävästi kestämistä tässä on ollut pienelle, 15-kiloiselle koiratytölle. Ensi yön vanhin poika vielä nukkuu toipilaan vieressä kuten viimeyönkin, siihen kainaloon on hyvä käpertyä rauhoittumaan.

 

Eilen sanoin jo, etten taida enää koskaan ottaa tyttökoiraa, mutta tänään olen tullut toisiin ajatuksiin. Kyllä minä uskallan ja uskallan myös viedä narttuni jatkossakin steriloitavaksi. Salama iskee tosi harvoin kahdesti samaan paikkaan, on siis tosi vaikea uskoa, että kaksi samasta harvinaisesta vaivasta kärsivää koiraa voisi osua samaan perheeseen.