Kauniin kevätpäivän kunniaksi ja kun polvikin tuntuu vaihteeksi olevan siinä kunnossa, että uskaltaa hieman kävellä pidemmälle, lähdettiin Minnin kanssa käymään soralouhoksella juoksemassa. Tai no siis, Minni juoksi ja minä taapersin perässä parhaani mukaan. Oli aivan uskomattoman ihana ja hieno ilma painaa menemään. Kuten kuvista näkyy, meillä on korvat taas kuvioissa ja nykyään uskalletaan (ainakin väliaikaisesti) ulkoilla myös ihan vapaasti.

Jonkin ajan kuluttua löytyi jotain ihan hirvittävän jännittävää ja omituista. Meidän hurrrrja vahti nosti niskakarvat pystyyn ja pörhisteli. Vastoin tapojaan innostui jopa haukkumaan. Ja kun tuli vastaus (kaikui kallioista) niin sitähän piti sitten kovistella entistä enemmän. Minnistä näkee aina todella selvästi, milloin se on varuillaan ja epävarma tilanteissa, silloin sille kasvaa aina harja niskaan ja selkään.

Kun menin katsomaan, mitä hurjan pelottavaa ja omituista sieltä oli löytynyt niin tällainen hurrrrjan pelottava näkyhän siellä oli vastassa:

Eli tuolla oli oltu hakemassa kiviä ja jyrkänteeltä vyöryi alaspäin hieman lunta ja kiviä, mikä piti ilmeísesti Minnin mielestä epäilyttävää ääntä.

Kaivuria uskalsi käydä katsomassa vasta, kun oli turvallisesti liina pannassa kiinni.

Eipä tuo kumminkaan kovin pitkään sitten enää pelottanut saati kiinnostanut kun todettiin elottomaksi. On sitä elämässä mielenkiintoisempaa ja tärkeämpääkin kuin mokomat hökötykset.

Saatiin taas terveisiä ja kuulumisia pikku Tytiltäkin. Kiitos kennel Candymoon ja Susanna!