Eilen saimme viimeinkin lasten kanssa käytyä toisen kerran katsomaan pikkuisia hauvelivauveleita, jotka olivatkin reilussa neljässä viikossa kasvaneet melkoisesti. Ulkomuoto oli muuttunut pienestä marsusta selvästi tunnistettavaksi porokoiralapseksi - värikin oli muuttunut, vastasyntyneenähän nuo olivat pikimustia, mutta nyt oli jo selvästi havaittavissa, että kaikkien pentujen väri on musta parkinvärisin merkein, eli se juuri se, joka porokoira-sanasta ensimmäiseksi tulee mieleen.

Veimme pennuille tuliaisiksi koirille tarkoitetun pehmomajavan ilman piippiä, äitikoira kun ei lainkaan pidä äänekkäistä leluista. Pennut osasivatkin heti kohdella majavaa kuten sille kuuluu, eli riepottelukäsittelyllä. Vauhti olikin melkoinen niin kauan kuin sitä riitti ja lopahti vauvaikäisille koiranpennuille tyypilliseen tapaan yhtä äkkiä kuin alkoikin ja kaikki pennut vetäytyivät nokosille keräämään voimia iltahepulia varten.

Vierailun aikana meillä oli edessämme myös se kysymyksistä vaikein, KUKA tytöistä on se, joka meille sitten tulee. Kaikki pennut olivat rohkeita, terveenoloisia ja uteliaita pikkuisia, jotka tulivat heti yhtenä rintamana tekemään tuttavuutta. Yksi avasi Kimmon kengännauhat, toinen maisteli Eliaksen crocksia, kolmas repi minun paidastani ja joku mutusteli Matin housunlahjetta... Kaikki olivat äärettömän suloisia vispaavine häntineen.

Mutta niinhän siinä taas kerran kävi, että se oma sieltä löytyi - yksi tytöistä katsoi syönnin jälkeen, että voisi vaikka tulla syliin nukkumaan ja niinpä kävi kuten Pandan kanssa 17v sitten - se oli siinä. Kimmon syliinhän tuo sitten kotiutui ja olisi varmasti tehnyt kuten Panda aikoinaan  eli nukkunut niillä sijoillaan pari tuntia ja vasta sitten lähtenyt touhuihinsa. Kun pentu kerran heti tunsi olonsa niin turvalliseksi ja kotoisaksi seurassamme niin varmasti se on juuri meidän koiramme! Tuo valintatapa ei pettänyt viimeksikään, joten luotetaan vanhaan ja hyväksi havaittuun keinoon.

Se paras nukkumapaikka...

 

Meidän pikku-Minni