Viime viikonloppuna tuli käytyä ensimmäistä kertaa tälle kesälle mökkeilemässä. Minni nautti suuresti päästessään lotrailemaan järvessä, uimasille tosin ei edelleenkään suostu, mutta kahlailu on mukavaa. Ja keppien komentelu rantaan, kun ne hyväkkäät meinaavat kellua liian kauas järvelle.

 

Samalla tuli viimeinkin käytyä tervehtimässä Niisku-mammaa ja velipoikaa Neroa. Koko viime kesän suunnittelimme vierailua, mutta aina se lykkääntyi syystä tai toisesta.

Veljen kanssa Minni tuli toimeen ihan kivasti ja jos pidempään olisimme olleet kylässä niin varmasti olisivat leikkineet innokkaasti keskenään, nyt oli jonkin verran kyräilyä puolin ja toisin. Äiti sen sijaan ei välittänyt lainkaan tehdä tuttavuutta aikuseksi kasvaneen tyttärensä kanssa.

Velipoika on suorastaan hämmentävän samannäköinen kuin Minni, tosin kokoeroa on jonkin verran ja painoakin noin 8kg enemmän kuin siskolla.

 

 Viime viikolla pääsimme viimeinkin aloittamaan kauan odotetun arkitottelevaisuuskurssin Minnin kanssa. Suurin ongelmammehan on ollut kontaktin katoaminen hiemankin oudommissa paikoissa ja tilanteissa ja kurssille lähdettiin lähinnä sillä ajatuksella, että sieltä saataisiin eväitä kontaktin parempaan löytymiseen ja säilymiseen. Kaksi kertaa on nyt kentällä käyty ja ihan suhteellisen lupaavalta näyttää sen suhteen, että edistystäkin tapahtuisi. Eilen toisella koulutuskerralla Minni jo jaksoi keskittyä suhteellisen hyvin omiin harjoituksiinsa ja toistoihin eikä vain tuijotellut toisten perään. Osansa tietysti oli silläkin, että meillä on ollut todella hyvät ja kiinnostavat eväät matkassa. Mielenkiinnon herättäjinä ja palkintoina onnistuneista suorituksista on käytetty juustoa, mureaa kanaa ja lohta, kaikki Minnin ykkösherkkuja.

Kurssin lopussa olisi mahdollista suorittaa pieni testi perusasioista ja jos tulevilla kerroilla tapahtuu yhtä nopeaa edistymistä niin saatammepa uskaltautua jopa kokeilemaan sen tekemistä. JOS vain saan kontaktin ja mielenkiinnon pidettyä jatkossakin koulutustilanteessa lähistöllä pyörivien koirien sijaan.

Toissa viikonloppuna kävimme tapaamassa myös Tyttiä, joka oli parissa viikossa kasvanut huomattavasti ja muistutti jo käytökselläänkin olevansa collie. Tässä pari kuvaa, lisää Tytistä myöhemmin, kun ehdin paremmin paneutua asiaan.

Minni vietti mummulassa 2-v syntymäpäiväänsä ja sai sen kunniaksi kakun, jota ei sitten kukaan muu saanut maistaa tippaakaan.

 Vappupäivänä oli hauskaa ja ihanaa touhuta koko iltapäivä, kun kaikki olivat kotosalla ja ehtivät puuhastelemaan pihalla ihanassa auringonpaisteessa.

Kyllä se vain on niin, että jokaisella porokoiralla pitäisi olla lapsi tai useampi riepoteltavanaan ja jokaisella lapsella pitäisi olla ikioma ihana porkkiskaveri. Vappupäivänä näytti jopa siltä, että neiti-koira on aikuistumassa niin, että sen uskaltaisi jopa pitää tuossa pihassa kaverina irrallaan ja jättää tuon varmistuksena olevan juoksuliinankin pois. ... mutta sitten seuraavana päivänä neiti taas kadotti korvansa lenkillä vapaana ollessaan ja pinkoi melkein kilometrin päästä moikkaamaan koirakaveria naapurin pihaan, joten ehkä sittenkin pidetään liinaa edes varalla, sen päälle on ainakin helppo hypätä, jos näyttää siltä, että koira suunnittelee karkureissulle lähtöä.

Tietenkin meidän lasten kanssa (ilman Minniä) piti piipahtaa kylällä lasten vapputapahtumassa ja siellä sitten oli ratsastusnäytösten ja muun ohjelman ohella myös agilitynäytös, jossa TIETYSTI piti olla esiintymässä niitä haaveideni koiria, eli kelpieitä. Tekee TODELLA hyvää kelpie-kuumeelle nähdä taitavia, hyvin koulutettuja, tottelevaisia kelpieitä tositoimissa agilityradalla. Tiesinhän sen jo etukäteen, mutta niin vain piti itseään kiusata katselemalla noita. Pakko se kai on kokeilla kelpietä joskus, kunhan nuo kaksijalkaiset vähän kasvavat ja minulla on paremmin aikaa harrastaa koiran kanssa. Ulkomuodolta se vain on niin täydellinen. Ja vaikka olen pitänyt aina vinttikoirista niin nyt kuitenkin tuntuu siltä, että kun on jääräpääihmistenavien kanssa vääntänyt vuosikausia niin olisi se ihanaa, jos edes koirat sitten olisivat toista maata ja suostuisivat toimimaan käskyjen mukaan eivätkä aina inttäisi vastaan joka asiassa vinttikoiratyyliin (ja vähän porokoira jäärämalliinkin). En toki ole niin tyhmä, että kuvittelisin kelpienkään oppivan mitään ilman työtä, sitä sen kanssa varmasti saisi tehdä ja paljon, mutta miten palkitsevaa se olisikaan saada koira, jolle se tekeminen sinänsä toimisi palkkana ja työskentelymotivaatio olisi voimakas eikä ihan niin mielialoista kiinni kuin tuolla hieman jäärällä Minnilläkin tuntuu olevan.

Toisaalta onhan minulla puolikas Tytistä ja ainakin Pepsi oli kyllä hyvinkin halukas yhteistyöhön, joten ehkä pääsen Tytin kanssa kokemaan edes joitain vastaavia kokemuksia. Tosin sen kanssa harrastamista ja harjoittelua haittaa se, että koira ei suurimmaksi osaksi asu täällä meillä, joten ainakin alkuun aion sen kohdalla keskittyä ainoastaan siihen, että saadaan näyttelyesiintymiset, seisomiset ja seuraamiset ja yhteistyö sillä saralla kuosiin. Syyskuussa olisi tarkoitus ensimmäistä kertaa piipahtaa kehässä pentunäyttelyssä Orivedellä.

Sunnuntai 29.4.2012 oli Minnille jännittävä päivä, kun pääsi ensimmäistä kertaa eläessään piipahtamaan "näyttelykehässä" Alavudella järjestetyssä match show:ssa. Paljon oli nähtävää ja koettavaa ja alkuun koko tilanne ja ympäristö jännitti ihan kamalasti, onneksi hetken hengähtämisen jälkeen uskalsi sitten katsella ympärille ja tehdä tuttavuutta muihin paikallaolijoihin. Tosin harmittavaa oli se, että kaikki eivät tulleet tervehtimään, joten välillä asiaa piti protestoida ihan ääneen.

Alkuun koko paikka jännitti tosi kovasti ja menoa oli parempi tarkkailla turvallisesti lasten suojista.

Josko sitä vaikka vähän uskaltaisi vilkaista lähempää.

Ihania kavereitahan sieltä löytyi...

... ja niin komea nuorukainenkin, kun on tuollainen lähistöllä ei enää tarvitse pelätä.

Kehässä meni oletetulla tavalla, eli saaliina sininen nauha ilman sijoitusta. Arvasin jo etukäteen, että Minni ei varmastikaan oikein tykkää koko touhusta ja tulee pyrkimään ulos kehästä, ja niinhän se meni, että mutkat yritettiin vetää suoriksi ja pois kehästä. Kontaktissa oli taas ongelmaa, kuten yleensäkin kun ollaan jossain muualla kuin tutuissa kotiympyröissä. Tosin hieman oli jo valonpilkahduksia nähtävissä, kun tajusin ottaa herkuksi mukaan juustonkannan niin sillä sai ajottain huomiota kiinnitettyä ja jopa koiraa tarjoamaan toimintoja herkun edestä. Mutta... seisomisharjoitukset sujuivat ihan kivasti ennen kehäänmenoa, kehässä sitten alkoi tuijottaa juustoa ja tarjosi vuoronperään istumista ja maahanmenoa juuri silloin, kun olisi pitänyt nätisti seistä tuomarin katseltavana. Onneksi sentään sijoituskehässä jo vähän paremmin sujui edes seisonta vaikka liikkeet veti sielläkin samaan malliin ajatuksella:"neliveto päälle ja äkkiä pois!" Ei kuin harjoittelemaan ja uuteen kokeiluun.

Kotimatkalla. Kerrankin auton näkeminen oli ihan mukavaa ja sinne kyytiin meneminen jopa helpotus. Vaikka ne kivat kaverit jäivätkin matkasta pois. Ehkä seuraavat reissut sitten ovat taas hauskoja, kun viikon päästä päästään aloittamaan arkitottelevaisuuskurssi.

 

Kyllä se vain on niin, että eväsretkellä on joka tapauksessa paljon mukavampaa... Vaikka tiellä seisoikin mahdollisesti hullu metso, jota ei saanut lähteä jahtaamaan ja jonka tapaamisen jälkeen vielä joutui varmuudenvuoksi hihnaankin.

 Talvi on taas kulunut Minnillä vähän metsäläisenä, ei ole juurikaan tullut käytyä ihmisten (koirien) ilmoilla lenkkeilemässä. Iso syy tähän on ollut polveni, joka päätti temppuilla, mutta onneksi se nyt tuntuu olevan melkein kunnossa jo. Siis oli pitkästä aikaa aika ottaa ja lähteä Minnin kanssa vähän ajelemaan autolla. Siitähän neiti-koira ei tykkää sitten tippaakaan.

Kun Minni huomaa, että ollaan lähdössä autolla jonnekin, se piiloutuu tarhassa kopin perimmäiseen nurkkaan, sieltä sen sitten saa käydä kaivamassa esiin. Kun tarhasta tullaan ulos, Minni lähtee tietenkin kiskomaan poispäin autosta, mieluiten sisälle tai  voisihan sitä lähteä lenkillekin... Kuitenkin, kun auton luokse päästään, koira hyppää ihan kiltisti sisään ja matkustaa rauhallisesti. Matkapahoinvointiakaan sillä ei ole, joten mistään sellaisesta ei ole kysymys. Ei vain tykkää autoilusta, mikä tuntuukin olevan aika yleinen piirre lappalaiskoirissa.

Perjantaina päästiin kuitenkin liikenteeseen ja ihan mukava lenkki meillä kylällä oli. Tässä kevään mittaan on autoreissuja tiedossa taas enenevissä määrin, kun kohta aletaan jälleen mökilläkin kulkea ja toukokuussa on tiedossa myös arktottelevaisuuskurssin suorittaminen.

 

Minnin lisäksi myös Tytti pääsi nyt viikonloppuna autoliemaan ja heti oikein urakalla. Seitsenviikkoinen neiti nimittäin käytiin hakemassa maailmalle ja se tuli ensin tänne meille ja jatkoi sitten vielä Kaskisiin toiseen kotiinsa, jossa tulee viettämään kuitenkin enimmän aikansa. Automatka oli hieman levoton, kun pentu tietysti ihmetteli, miksi joutui ihan outojen ihmisten matkaan, mutta meillä kyllä nopeasti tuntui rauhoittuvan ja kiinnostuvan ympäristöstään. Ruokakin maittoi hetken levon jälkeen.

Vastaanottokomitea vastassa pihalla.

Vili vilkaisi ja...

... totesi, ettei tuollaisesta pallosta kannata piitata. Kyllä hänen pitäisi riittää, mihin mokomaa ipanaa muka tarvitaan?

Minni oli hieman epävarma ja ihmeissään, pikaisesti sai nuuhkaista, mennään sitten Kaskisiin tekemään paremmin tuttavuutta, jahka Tytti ehtii kotiutua kunnolla.

Vielä muutama kuva Tytin ensivisiitistä kakkoskodissaan: